Teksti ja kuvat: Liisa Yli-Ketola

– Halusimme nähdä lunta, kuuluu ensimmäinen selkeällä suomen kielellä annettu vastaus kysymykseen, miksi muutitte juuri Suomeen.

Vastaaja on seitsemänvuotias Federico Pulgarin Perez, joka tulee haastatteluun suoraan koulusta ja jatkaa vielä iltapäiväkerhoon muiden luokkalaistensa pariin.

Federicon isä John Alexander Pulgarin Diaz, 45, ja äiti Juliana Perez, 37, ovat kumpikin tutkijoita. Yhdessä kolmikko mietti Kolumbian kotikaupungissaan  Medellinissä runsas kolme vuotta sitten tulevaisuuttaan ja päätti pyrkiä Eurooppaan tekemään tohtorinväitöskirjojaan. Alexanderia ja Julianaa kiehtoi muuttaminen pois tutuista ympyröistä sekä parempien tulevaisuuden eväiden tarjoaminen pojalleen Federicolle.

Metsä on ollut Alexanderin intohimon kohde aivan lapsesta saakka: seitsemänvuotiaana hän keräsi hyönteisiä, samoili tätinsä metsässä ja perehtyi puihin ja kasveihin.

– Kolumbiahan on täynnä metsää, hän sanoo.

Myös Juliana päätyi Antioquian yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Häntä kiinnostavat luonnon rinnalla ihmistieteet, terveys sekä ihmisen hyvinvoinnin yhdistäminen luontoon.

– Nuorena yliopistotutkijana työskentelin hyttysten kanssa. Sain töitä yliopistomme terveysosastolta, koska hyttyset levittävät ihmisiin monia malarian kaltaisia sairauksia, hän taustoittaa.

Listalla olivat Ranska, Saksa  ja monta Euroopan maata

Alexander oli pariskunnasta se, joka aloitti aktiivisemmin paikkojen hakemisen Euroopasta. Se tiesi sähköpostien kirjoittamista useisiin eurooppalaisiin yliopistoihin, aluksi Ranskaan, Saksaan ja moniin,

moniin maihin.

Vastauksia ei kuulunut. Aikaa kului ehkä vuosi, kunnes löytyi metsätieteiden osasto Suomesta ja pienestä kaupungista nimeltä Joensuu. Vihdoin tällä kertaa Alexanderin sähköpostiin vastattiin.

Kirjeenvaihdon ja videopuheluiden jälkeen sopiva tutkimushanke muun muassa kirjanpainajatuhojen parissa löytyi. Perhe alkoi valmistella muuttoa: aikaa varsinaiseen lentopäivään kului vielä vuosi.

– Jätimme tavaroitamme Kolumbiaan siltä varalta, jos palaamme. Suunnitelmissa oli kuitenkin, että vähintään neljä vuotta asuisimme Suomessa. Päätös oli meidän kaikkien yhteinen. Me aikuiset

näimme, että Federico saa ulkomailla asuessaan paljon uusia mahdollisuuksia, oppii nopeasti kieliä ja voi myöhemmin valita, missä haluaa asua, vanhemmat miettivät nyt asuttuaan Suomessa puolitoista

vuotta.

Vähän syyllisyyttä Juliana tuntee, kun joutuu yhä usein turvautumaan Federicon suomen kielen taitoon arjen kysymyksissä.

– Murehdin, kuormittaako se häntä liikaa, Juliana sanoo.

Rasittuneisuutta ei kyllä Federicon kanssa jutellessa huomaa, hän vaikuttaa oloonsa ja elämäänsä varsin mutkattomasti suhtautuvalta nuorukaiselta.

Häntä ei Suomessa oikeastaan yllättänyt mikään, eikä hänellä ole ollut koti-ikävää. Hän pitää yhteyttä sukulaisiin aktiivisesti videopuheluilla.

– Suomen kielen opin, kun kuuntelin muiden puhumista englanninkielisessä päiväkodissa. Pelien kautta opin englantia, mutta nykyään koulussa opettaja on jo lopettanut englannin puhumisen

minulle. Moni pitää minua espanjalaisena, eikä kukaan juurikaan kysele kotimaastani Kolumbiasta, Federico kertoo.

Ruokaa tulee ikävä

Alexanderin ystäväpiiri yliopistolla on toista maata: kaikki kyselevät paljon ja välillä kysymykset ovat vaikeita tyyliin, mitä Kolumbiassa syödään.

– Aika laaja kysymys, Alexander nauraa.

Toisaalta se, mitä he aikuiset Kolumbiasta kaipaavat, liittyy usein juuri ruokaan.

– Missään ei saa niin pehmeästä maissista valmistettuja arepoita kuin Kolumbiassa.

Arepa on pitaa muistuttava leipätasku, joka paistetaan pannulla ja täytetään vaikkapa porsaanlihalla, avocadolla, pavuilla ja juustolla.

Ruuan, sukulaisten ja ystävien lisäksi pariskunta tunnustaa ikävöivänsä aurinkoa ja tanssia. Kolumbiassa musiikki ja rytmit ovat läsnä kaikkialla, niin kotitöitä tehdessä kuin juhlissa.

Kaikenlaisen menon ja meiningin tilalle on tullut joensuulainen rauha ja turvallisuus. Erityisesti Juliana nauttii tunteesta, että voi mennä ulos yksin ja tuntea olevansa turvassa. Jopa pimeässä hän uskaltaa

nykyään pyöräillä Prismasta kotiin.

– Suomessa luemme uutisia ja ajattelemme, että eihän täällä tapahdu mitään, mistä pitäisi olla huolissaan. On hyvä mitä tylsempiä uutiset ovat, Alexander sanoo.

Nykyään perheen vapaa-aika kuluu suurelta osin Federicoa harrastuksiin saatellessa. Hän pelaa jalkapalloa ja opiskelee rumpujen soittoa konservatoriossa. Vanhemmatkin haluaisivat oppia soittamaan eri instrumentteja, mutta nyt työt ja suomen kielen opiskelu vaativat paljon aikaa.

Saamaansa vastaanottoon perhe on tyytyväinen: missään he eivät ole kohdanneet syrjintää. Päinvastoin yliopistolla vastaanotto on ollut lämmin ja kannustava.

– Elämme tässä hetkessä. Emme vielä liikaa edes ajattele tulevaisuutta vuosien päähän. Meillä on vielä joka päivä uusia asioita Suomessa edessämme, ja mielenkiintoista opittavaa riittää.