Teksti ja kuva: Esko-Pekka Tiitinen

 

Olen sopinut Richardin kanssa haastattelun sunnuntai-iltapäiväksi. Tapaamme nyt ensimmäistä kertaa silmäkkäin. Soitan ovikelloa jännittyneenä, mutta jännitys katoaa heti kun ovi avautuu ja eteiseen astuu pieni poika, puolitoistavuotias Michael, joka katsoo uteliaana silmiini. 

 

Astun kynnyksen yli, mutta sitten vieraan näkeminen saa Michaelin tuhertamaan jo itkua. Isä Richard naurahtaa lempeästi, koppaa poikansa syliin, hyssyttelee hänet rauhalliseksi ja kantaa hänet äitinsä suojaan viereiseen huoneeseen. 

 

Richardin 26v, Cynthian 22v ja Michaelin koti on pieni kaksio Outokummun rivitalossa. Keittiössä on neljä tuolia ruokapöydän ympärillä, perinteinen häkkisänky huoneen toisessa nurkassa ja televisio toisessa. Tilaa ei ole paljon, mutta tarkasti suunniteltuna kaikki tarpeellinen on kauniisti paikoillaan. 

 

– Sota tuli puskan takaa, meiltäkin jäi kaikki tavarat sodan jalkoihin, Richard sanoo ja istuutuu minua vastapäätä. – Ehdimme asua Ukrainassa vain kuukauden. 

 

Vilkaisen televisiota, siinä pyörii jalkapallopeli äänettömänä. 

 

– Pelasin Nigeriassa Hamstar Akademin seurassa jalkapalloa. Se on intohimoni, Richard sanoo silmin nähden ylpeänä. 

 

Nigeria, Ukraina, Saksa, Luxenburg, Ruotsi, Helsinki, Outokumpu

Richard Emeti vietti lapsuutensa Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Kubwan lähiö oli suuri, mutta silti tuntui kuin kaikki olisivat tunteneet toisensa. 

 

– Lapsena minun ei tarvinnut valita tekemisiäni. Meitä oli iso joukko saman kulman kavereita ja kaikkea tehtiin yhdessä. Hauskinta oli uiminen, jalkapallon pelaaminen, pituushyppy, Richard luettelee lapsuuden harrastuksiaan. – Ja kun nälkä yllätti, saatettiin kerätä mangoja suoraan puusta. Kahlasimme joessa ja kalastimme verkoilla, siitä perheemme sai päivän aterian. Muistan lapsuuteni onnellisena aikana, vaikka jo silloin Nigeriassa oli levotonta. 

 

Richardin kaksi siskoa asuvat yhä Nigeriassa. Veli asuu Tampereella ja juuri hän pyysi Richardia ja Cynthiaa muuttamaan Suomeen. 

 

– Vaikka välimatkat ovat pitkiä, on tärkeää tietää, mitä toisillemme kuuluu. Suku on rakas ja soitamme toisillemme joka päivä, Richard sanoo vakavana. – En ole katunut Suomeen muuttoa. Täällä on rauhallista ja turvallista, ei tarvitse pelätä sotaa, ei ryöstöjä, täällä on hyvä olla. 

 

Matka toiselle puolelle maapalloa ei ollut helppo, mutta kuten miljoonille muillekin maastaan paenneille se oli ainoa mahdollisuus selvitä hengissä ja löytää uusi alku elämälle. 

 

– Kun Cynthia alkoi odottaa lasta, päätimme, että haluaisimme kasvattaa poikamme turvallisessa paikassa. Parempi tulevaisuus tuntui olevan jossain muualla kuin Länsi-Afrikassa. Matkan järjestäminen vaati henkisesti ja taloudellisesti paljon, mutta onnistuimme lähtemään. Monen mutkan kautta päädyimme Ukrainaan. Nigeria muuttui lähtömme aikana yhä levottomammaksi, sitä se on vieläkin, mutta elämämme muuttui yhä pelottavammaksi kun sota syttyi. Meiltä jäi Ukrainaan kaikki, auto ja kaikki muutkin tavarat. Nigeria, Ukraina, Saksa, Luxenburg, Ruotsi, Helsinki, Outokumpu, Richard luettelee. – Maita, kaupunkeja, junia, busseja, laivoja. Pienen lapsen kanssa pakeneminen oli suurta kaaosta. 

 

 

Ujot outokumpulaiset

Kun kysyn tunnelmia Suomessa asumisesta, Richardin kasvoille nousee hienoinen hymy. Jalkapallon pelaaminen on antanut ystäviä ja tuonut arkeen helpotusta monella tavalla. 

 

– Outokumpu on hyvä paikka asua. Heti tultuamme tänne minua pyydettiin paikalliseen jalkapallojoukkueeseen. Ehkäpä toin mukanani joitakin uusia, nigerialaisia vivahteita suomalaiseen palloiluun. Meillä Hamstar Akademissa pelattiin enemmän lyhyillä syötöillä. Harmillista vain, että talvi on täällä pitkä. Nigeriassa pelasimme seitsemän ottelua kuukaudessa ympäri vuoden, mutta ei valittamista, Richard toteaa. 

 

– Ehkäpä voin talvella opetella luistelemaan. 

 

Outokumpulaiset ovat ottaneet perheen hyvin vastaan. Vaikka hieman ujoja ovatkin kohtaamaan uuden tulijan, ihmiset pysähtyvät silti juttelemaan ja auttavat mielellään asioiden hoitamisessa. 

 

– Vaikka en ole vielä töitä saanutkaan, pelaaminen on pitänyt minut virkeää. Välillä on alakuloisiakin hetkiä, mutta pelikentällä synkimmät ajatukset unohtuvat. Olen aina ajatellut, että kun on itse avoin ja kohtaa ihmisiä kasvoista kasvoihin, myös toiset ihmiset suhtautuvat minuun samoin, Richard sanoo ja nostaa poikansa syliin. 

 

Heiheitä vilkuttaessani huomaan hymyn häivähdyksen myös pienen Michaelin kasvoilla.